♠ My mad mind. ♠

Mä katselen ulos. Aurinko paistaa ja kaikki on valkoista. Koko mun pieni maailma esittää nukkuvaa, mutta sisälläni tiedän sen valvovan pienissä sekavissa mietteissään.
Mä en tiiä taas..
Eilen taas yli tunnin puhelun jälkeen lähetin sille viestin. "Mä haluun vaa sanoo et se mun ääretön mustasukkasuus ei johdu siitä ettenkö mä luottais suhun vaan siitä, että mä en luota itteeni yhtään. Mä en usko itteeni, mul ei oo mitään minäkuvaa, mun omatunto on sekasin ja tunteet vie järjen mennessään jos kyseessä oot sinä. Kaikki toi vaan sen takia, että kulta, mulle täällä merkkaat eniten sinä, mä haluun elää elämää eteenpäin vain sun kanssas. Toivottavasti tää helpotti vähän ettei toi painais sun mieltäs enää niin paljoo. Ja toivon et voit ymmärtää mua jotenkin, koska en välillä siihen ite pysty. Rakastan sua."
En tiiä kertooko toi mitään. En tiiä miten osaisin itteeni ilmasta.
Se puhu eilen siitä, että sen jälkeen, lauantaina yksitoista kuukautta sitten, kun alettiin seurustelemaan, sen kaikki ystävät on hävinny sen takia, et se on ollu niin paljon mun kans. Sitä ahistaa mun mustasukkasuus, mun tiedonhalu, kysymykset, päätelmät, ajatukset ja tunteet. Suomeksi sitä siis ahistaa mun epävarmuus.
Mä kysyin miks se sit haluaa olla mun kanssa jos oon pilannu sen elämän, koska siltä toi mun korvaani kuulostaa. Kuulemma kuvittelen taas vaan. Uudelleen kysyttyäni vastaus oli se, että se rakastaa mua.
Mutta miksi?
Jos mussa on enemmän vikaa kuin hyviä puolia, jos mun kanssa ei voi puhua koska pelkää miten reagoin tai mitä sanon, jos mua ei osaa tulkita, jos se ei tunne itteensä hyväksytyks..
Mä en olis tällanen ellen välittäis.. Mä en olis tällanen ellei mua kiinnostais.. Mä en olis tällanen ellen olis laskenu kaikkia muurejani.. Mä en olis tällanen ellen olis kiintyny.. Mä en olis tällanen ellen haluais yhteistä tulevaisuutta.. Mä en olis tällanen ellen olis suunnitellu sitä.. Mä en olis tällanen ellen pelkäis sen kaiken, mitä me ollaan ja mitä me voidaan vielä olla, menetystä..
Mä en olis tällanen ellen rakastais.
Musta tuntuu, että jos tää juttu joskus loppuu, niin en osaa enää päästää ketään lähelle. Siks mä pelkään.
Mut ite mä tän mokasin. Koskaan ei sais pelata yhen kortin varaan kaikkea, ei varsinkaan jos ei ole enää paluuta takaisin..
Mut mä en koskaan lopeta peliä kesken.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Pitkä paussi kirjoittamisen saralla loppuu tähän. Ehkä.
Mulla ei oo ollu aikaa olla koneen ääressä tän mun niin kutsutun uuden elämän myötä. Koulu menee kivasti ja vie aikaa, samoin parisuhde. Yhdessä pian kymmenen kuukautta.. Pitkä aika mulle.
Mä kärsin ehkä jonkin sortin ajoittaisesta masennuksesta. Ne on sellasia pari viikkoa kestäviä kausia, jolloin itken yöt ja oon helvetin väsyny kaiket päivät. Saan aggressiokohtauksia päivittäin ja turhaudun joka asiaan, tunnen itteni mitättömäks ja sekavaks, tuntuu että kaikki kaatuu niskaan ja ettei mua ymmärretä, ongelmia vähätellään vaan, vaikka mun sanoista paistaa läpi epätoivo ja avunhuudot. Kukaan ei kuuntele ku sanon, ettei kaikki oo hyvin, ei kukaan. Kaikki alkaa vaan selittämään omista ongelmistaan ja vähättelemään mun sanoja. Mut sivuutetaan armotta ku kerron mikä painaa. Ei mun päänsisäisiä ongelmia oo koskaan otettu kai vakavasti ennenku on ollu pakko ja jo liian myöhäistä. Tästä esimerkkinä mun sekoilut sillon aikoinaan.
Tuntuu että siitä olis jo ikuisuus. Mun elämässä ehkä, vasta nuori kun olen, se aika oli jo vuosia sitten, vaikka toisen silmissä siitä on vain hetki. Mä kamppailen edelleen niitten asioiden kanssa päivittäin, ne vainoo mua yöllä ja tulee mun uniin, ne saa mut kiinni joka käänteessä ja lyö taas takaisin niihin mustiin vesiin, joihin aikoinaan meinasin hukkua. Mä jaksan aina tulla takas pintaan parin metrin sukelluksen jälkeen, mut nyt musta tuntuu, että mun voimat ei ehkä riitä siihen joka toinen päivä.
Tarviin unta ja lepoa, kliseiseltä kuin se kuulostaakin, sisäistä rauhaa, jota moon oppinu omasta mielestäni saavuttamaan vain toisten kautta. Se on sääli. Mitä jos joku päivä oon taas yksin, enkä osaa löytää itestäni niitä asioita, joita tarvitsen? Kuinka mä sit pärjään? Jos tarve on pakottava, ehkä hengenvaarallinen, eikä resursseja ole tarjolla.. Kuinka sitten käy? Totaalinen pohjanoteeraus, all gone, kuolema, niinkö?
Kysymys vastaus kysymys vastaus kierre ei lopu. Acen koko pikkuinen ja terävä, hieman sekava ja itkuinen mieli menee sekaisin kerta toisensa jälkeen. Pian se pyörtyy ja herätessään toivoo, ettei olisi koskaan herännyt.
Niin.
Mä mietin nykyisin.. Entä jos asiat oliski jatkunu kuten ennen.. Ei oliskaan tullu sitä totaalista romahtamista, ei uuden aloittamista.. Olisinko onnellinen? Olisin. Pieni ääni, jossain syvällä sydämen nurkassa, savun häive mun muuten melko kirkkaassa sielussa.. Se pieni ääni, se. Se, mitä mä olin ennen, se syöttää edelleen ajatuksia mun päähän, miten pääsis helpommalla, miten sais taas palasen taivasta, miten se helvettikin tuntu hyvältä, miten se elämä, Ace ja se, miten ne yhdessä pystykään saavuttamaan kaiken, mikä ei ollut muille ehkä mitään, mutta niille, Ace ja se, niille se oli koko maailma, kaiken tarkoitus.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Mä joskus puhuin niistä mustista vesistä joihin hukkuu.. Tänään, nyt, kun ulkona on jo pimeetä ja mä oon yksin, ajattelin kiusata itteeni ja sukeltaa niihin taas kerran, ihan hetkeksi vain.
Mä mietin mikä mua taas vaivaa. Masentaa. Nään taas pelottavia unia, ikävöin ihmisiä, jotka ei tuu enää takas.. Jay.
Yks päivä mä murruin ku mietin sitä. Mun mielessä kävi taas, että se palaa joku päivä, ihan yks kaks vaan, keskeltä väkijoukkoa.. Se on mun unelma. Jay. Ikävä. Mä tiedän ettei se tuu enää takas koska.. Niin. Sinä päivänä mä halusin sen luo.
Mua väsyttää taas koko ajan. En jaksais tehdä mitään.. Mun tekee mieli viinaa, aamulla ku herään, illalla ku meen nukkumaan.. En tiedä mist tää tuli, mut toivon, että menee yhtä salaperäsen nopeesti pois mitä tuliki.
Tekee taas pahaa. Vaikka ei sais. Ei. Mullahan on kaikki hyvin.
Perjantaina tuli seurustelua täyteen 8 kuukautta. Se on ihan hyvin mun mielestä. Me käytiin eilen leffassa, me ollaan niin rakastuneita ja läheisiä, kaikki on hyvin. Muuta hyvää mä en mun tän hetkisestä tilanteesta löydä, mut toi mulle riittääki. Paras syy jatkaa huomiseen.
Päämäärät ja motiivit. Niitä ihminen tarvitsee. Ja perseellepotkijan.
Ei vittu täst kirjottamisest tuu enää mitää. Mikään ei oo niinku ennen. Ei mikään.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Mulla menee hyvin. Mulla menee kertakaikkiaan hyvin. Mun elämä on rauhottunu. Mä ja se yks ollaan seurusteltu päälle viikon päästä seitsemän kuukautta, mikä on mulle jo paljon. Koulu menee hyvin, pärjään siellä, oon saanu ystäviä, en kavereita vaan Ystäviä.
Mä en enää ees juo, ei oo tarvetta. Viimeks kesäloman lopussa.. Ja nyt teen esitelmää. Huumeista.
Mitä kaikkee mun mieles pyöriikää. LSD, heroiini, kokaiini.. Piikkiä ja pölyä, nappeja ja sätkiä.. Se oli ennen vaan ei enää.
Tulee jotenki haikee olo ku lukee näit juttuja.. Vierotusoireet, hallut, riskit ja rikokset.. Ku kirjottais omaa tarinaansa. Tarinaa, jolla on sittenki onnellinen loppu. Ehkä.
Sen tiedän, että tästä esitelmästä ei tuu saarnaava. Tästä tulee realistinen. Vähän niinku mä ennen päivää, jota nyt elän, sinä synkkänä yönä ku kaikki toi tapahtu. Se tuntuu nii lyhyeltä ajalta jälkeenpäin. Se on.. Mä en muista.. Mut kaipaan silti.. Paljon..

Tää vesisade auttaa mua ymmärtämään asioita. Jokainen pisara tuo mulle rauhallisemman olon. Peltikaton ropina tuudittaa mut rauhalliseen omaan maailmaani, jolloin voin ajatella asioita selkeämmin, rauhassa..
Mä tajusin et mulla ei oo mitään hätää koulun suhteen. Pärjään varmasti. Moon stressannu sen alkua, eli ensi maanantaita, jo viikon verran. Pelkään etten saa kavereita tai että jään taas ulkopuoliseks kaikessa. Mut nyt en murehdi sitä. Antaa ajan näyttää.
Toinen asia mikä mulle selkeyty on mun suhde. Mä rakastan sitä ja se rakastaa mua. Ei hätää.
Acen elämä on taas raiteillaan. Acen mieli on vaihtunut synkästä ja mustasta, painostavan syvistä vesistä joihin melkein hukkuu, kirkkaan selviin pintavesiin, joissa voi kellua huoletta, painottomana, auringon loistaessa pilvettömältä taivaalta. Ace ei enää pelkää, Ace ei enää murehdi.
Acen on hyvä olla.
This one goes to the one I love.




Love me, hate me, it's me, Ace.

Kun tää neiti turhautuu, ei kellään ole hyvä olla. Mun ahdistuneisuus kanavoituu mun sanoissa ja teoissa, murahtelen enkä katso silmiin muulloin kuin sillon ku haluun sen toisen häipyvän, jos puhun ni myrkytän sen toisen mielen mun sanoilla, piikitän sitä niillä sydämeen.. Musta tulee niin sadistinen ku ihminen vaan voi olla. Ku mulla on tää olo niin toisten ilo ja onni saa mut voimaan pahoin, epätoivo ja kipu taas saa mut tuntemaan jotain outoa.. Levollisuutta?
Tiedän, sairasta. But that's the old Ace.
Aamulla heräsin ku toi saatanan norsu tömisteli ympäri kämppää ja selitti jotain kovaan ääneen. Aggressiokohtaus. Huusin, heitin kännykän seinään, potkasin mun oven auki niin et saranankiinnikkeet irtos ovilistasta. Mutsi ärsytti mua viel tahallaan vaik pyysin sitä olemaan hiljaa sen verran että se olo menis ohi. "Sun täytyy oppii pärjäämään elämässä eikä olla tollanen hermoheikko jos vähänki siltä tuntuu. Noi sun kohtaukset ei tee susta yhtään sen erikoisempaa ku mitä me muut ollaan. Mee takas sänkyys tärisemää siitä!"
Vihaan sitä ämmää.
Mun kohtaukset tekee musta herkemmän ku muista, mä tunnen kaiken paljon voimakkaammin ku toiset.. Mä hermostun niin että en ymmärrä maailmasta mitään, panikoituessa mä en saa henkeä ja adrenaliini saa mun sydämen käymään ylikierroksilla.. Iloisena nauran ja hymyilen niin että saan poskeni kramppiin, suru saa mut haukkomaan henkeä.. Kun mä innostun niin en hallitse itteeni, sama juttu kun suutun ja raivostun, en pysty kontrolloimaan mun kehoa tai mieltä. Se tekee musta erilaisen, joskus huonolla ja joskus hyvällä tavalla, kuin muista "normaaleista" ihmisistä.
Joskus mullakin on hankalaa, mutsi ei vaan ymmärrä sitä. Vaikka moon jo pian laillisestikin aikuinen, se ei muuta sitä faktaa, että moon silti äitini lapsi. Lapsi jota se ei koskaan oo osannu ymmärtää. Lapsi jota se pelkää. Lapsi josta se halus jotain muuta ku mitä siitä tuli. Lapsi joka tuotti pettymyksen. Lapsi joka pelkäsi enemmän kuin toiset. Lapsi joka löysi onnen muualta kuin toiset. Lapsi joka vihasi maailmaa vääristä syistä. Lapsi joka itki sateella. Lapsi joka valvoi yöt ja nukkui päivät.. Lapsi joka olikin erilainen.
Mut mä tiedän. Mulla on huono tapa pitää itseäni erilaisena ja ainutlaatuisempana kuin muita, mun mielestähän se on totta ja moon ylpee itestäni sellaisena kuin olen, muita se vaan tuppaa ärsyttämään. I just love the girl in the mirror. Mut niin siis, tiedän, ollaan kaikki samaa harmaata massaa jonka yksilöt elävät ja kuolevat kaikki tavallaan, arvokkaasti.. Mutta jos jokainen meistä on arvokas se tekee yhtälön yhtälailla pessimistin silmissä arvottomaksi. Turha ketään on näytille nostaa, turha ketään on ylistää. Lihaa ja verta vaan, eksyneitä sieluja. Toisilla vain on kyky pysähtyä ja ymmärtää maailmaa, nähdä muiden läpi ja oppia oman itsensä arvo, tuntea älykkyys ja erilaisuus, koska osasi avata silmät. Kaikki ei siinä vaan onnistu, mikä tekee tästä mulle aika helvetin hauskaa.
Vihaan itselleen sokeita ihmisiä. Ace tykkää tänään vihata.


Love me, hate me, it's me, Ace.